Kävin Ilmatorjuntamuseossa viime viikolla. Sinne on kymmenen kilometrin matka kotoani Järvenpäästä. Se sijaitsee Klaavolantiellä Tuusulassa. Itse olen ollut armeijassa panssarintorjuntamiehenä, joten oli ihan kivaa viimeinkin tutustua lähemmin tähänkin aselajiin. Museossa oli jonkin verran myös panssarivaunuja, jotka olivat erikoisesti varustettu ilmatorjuntaan.
Tämä museo avattiin yleisölle vuonna 1969. Tätä pyöritetään vapaaehtoisin voimin. Museomateriaalia kerättiin alkuun jo 1950-luvulla mm. Santahaminaan. On väitetty, että tämä museo olisi maailman monipuolisin ilmatorjuntamuseo. Aineistoa ja kalustoa on paljon. Melko kirjavaa oli maamme ilmatorjuntakalusto talvisodan aikaan, kun sitä hankittiin sieltä, mistä vain satuttiin saamaan.
Blogini ”sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä”.
Tässä on mielenkiintoinen museohävittäjä. Kyseessä on amerikkalaisvalmisteinen hävittäjä, jonka tyypin ensilento tapahtui 6.4.1938. Tarkemmat tyyppitiedot ovat Bell P-39Q Airacobra. Tätä merkkiä valmistetiin eri muunnoksina 9590 kappaletta. Ensimmäiset sotalennot tällä mallilla teki RAF Ranskaan lokakuussa 1941. Englantilaiset pitivät lentokonetta hävittäjätoimintaan täysin sopimattomana. Myös amerikkalaisten sotakokemukset japanilaisia vastaan olivat kielteisiä. Veli venäläinen ihastui kuitenkin tähän konetyyppiin ja näitä toimitettiin sinne tuhansia kappaleita. Se oli heidän mielestään varmatoiminen ja sopi heille pommikoneen saattolentoihin ja maahyökkäyskoneeksi. Suomalainen ilmatorjunta ampui alas seitsemän Airacobrakonetta. Maamme ilmavoimat ampuivat näitä alas 23-24 konetta. Tämä museokone on toimitettu tänne Tuusulaan Ilmavoimamuseosta. Se on entisöity nykyiseen asuunsa 1990-luvulla. Se on kasattu kahdesta alas ammutusta Airacobrasta ja yhden Norjaan syöksyneen koneen peräsinosasta.
Pohjois-Suomessa ei talvisodan alkaessa ollut yhtään ilmatorjuntatykkiä. Ilmatorjunta oli siellä ja monin paikoin muuallakin harvaan asutulla seudulla usein vain torjuntatulta kiväärikaliberisillä aseilla.
Ilmatorjuntamuseossa on kaksi suurta hallia. Ensimmäinen on nimeltään Tuusulahalli ja toinen on Helsinkihalli. Tämä museo on Suomen toiseksi vanhin aselajimuseo Pioneerimuseon jälkeen. Tässä on aivan lähellä toiminut Helsingin ilmatorjuntarykmentin varuskunta. Tuusulahallissa on esillä Suomen ilmatorjunnan rauhanvuosien kalustoa. Sitä on näytillä aina aselajin alkuvaiheista 1920-luvulta lähtien. Näytillä on myös Suomen ensimmäinen virallinen ilmatorjunnan koulutusase: kärrynpyörälle nostettu Maxim-konekivääri.
Sieltä löytyy myös ensimmäinen oikea ilmatorjuntatykki ja ohjusilmatorjuntaa. Museon kokoelmat muodostuvat sekä Puolustusvoimien esineistä että museon omista lahjoituskokoelmista. Sieltä löytyy myös maailman ensimmäinen ilmatorjuntapanssarivaunu. Ulkoalue on noin kolme hehtaaria. Sieltä löytyy ilmatorjunnan eri aikoina käyttämää kalustoa, kuten ajoneuvoja, tutkia, ammusaseita ja ohjusjärjestelmiä.
Oheinen kuva on ilmatorjuntaohjus 96 Buk-M1 kuljetus- ja latausvaunu. Täydessä kuormassa siinä on 8 ohjusta. Taistelutoiminnan aikana tarvitaan kolme henkilöä.
Ilmatorjuntapanssarivaunu 40 ItPsv41 on ruotsalainen Bofors ilmatorjuntakanuunalla varustettu Landsverk Anti-vaunu n.o 906. Miehistö käsitti 7 henkilöä; jaosjohtaja, vaununjohtaja, ajaja, sivusuuntaaja, korkeussuuntaaja, lataaja sekä korjaaja.
Voimasuhteet ilmasodassa vuosina 1939-1945 olivat melko lailla samassa suhteessa kuin kaikessa muussakin. Yksi suomalainen vastasi kymmentä venäläistä. Tarkat lukemat löytyvät oheisesta kuvasta:
Suomen ilmatorjunnan historian katsotaan alkaneen 1.7.1925. Silloin aloitettiin ilmatorjunnan koulutus Suomenlinnassa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen alettiin pikku hiljaa ymmärtämään nykyaikaisen ilmatorjunnan tärkeyttä sodan käynnissä, kun ilma-aseen merkitys kasvoi. Suomessa ajatus kouluttamisesta syntyi monilla tahoilla samanaikaisesti. Rannikkotykistön upseerit totesivat, että Suomen pääkaupungin Helsingin tehokas puolustus vaatii varautumista paitsi mereltä tulevaan uhkaan myös ilmasta käsin saapuvaan.
Ilmatorjuntakoulutus aloitettiin jo vanhentuneilla venäläisillä Putilov-tykeillä. Uutta ilmatorjuntakalustoa hankittiin lähinnä Ruotsista ja Saksasta. 1930-luvulla oli olemassa hyviä suunnitelmia kaluston ja koulutuksen suhteen, mutta niitä torpedoitiin ja leikattiin voimakkaasti eduskunnassa. Viipuri oli aselajin keskeinen koulutuskeskus ja Muurilassa Karjalan Kannaksella järjestettiin ampumaleirit. Ilmatorjunta sai oman aselajimerkin vuonna 1930. Ilmapuolustus siirtyi yhteiseen johtoon ilmavoimien komentajan alaisuuteen vuonna 1938.
Talvisodan syttyessä 30.11.1939 ilmatorjunta sai tulikasteensa. Suomen kalusto osoittautui hyvin puutteelliseksi niin asutuskeskuksissa kuin rintamallakin. Talvisodan aikana uutta ilmatorjuntakalustoa tilattiin, mutta osa ennätti Suomeen vasta välirauhan aikaan. Kesällä 1940 perustettiin ilmatorjuntakoulu Santahaminaan. Kalustehankintoja jatkettiin välirauhan ja jatkosodan aikaan.
Toisen maailmansodan jälkeen Pariisin rauhansopimus asetti rajat Suomen puolustushankinnoille. Edullisten idän kauppasuhteiden myötä uudet kalustohankinnat tehtiin usein Neuvostoliitosta. Suomi sai ensimmäiset ilmatorjuntaohjukset vuonna 1978. Ilmatorjuntaa on eri ohjusjärjestelmien hankkimisen myötä kehitetty voimakkaasti. Nyt olen itse sillä rajalla, että vaikka tietäisinkin, kuinka on kehitetty, niin en kertoisi siitä kenellekään.
Olen monien blogieni myötä todistanut teille, että kun tänne Keski-Uudellemaalle saavutte, niin täällä on hyvin paljon aktiviteetteja monilta eri aloilta. Tuusulanjärven taiteilijayhteisön väkeä on täällä ollut paljon ja heidän taiteilijakoteihinsa tutustuminen on monilla tapaa mahdollista. Täältä löytyy taidemuseoita, joissa on kiertäviä näyttelyitä. Itse innostuin viime vuoden vaihteen tienoilla museokortin hankkimisen jälkeen näistä kiertämisistä tosi paljon. Tälläkin alueella on minulla vielä käymättömiä kohteita, joten kortti on kyllä maksanut itsensä takaisin.
Tässä on joitakin mainoksia, joissa on erinomaisen hyviä tarjouksia! Katso ja klikkaa!